Luin vegaani-isän haastattelun: hänellä ei ole tyttöä tai poikaa vaan "vauva". Hän haluaa "tukea lasta ilman kulttuurisesti tuotetun sukupuolen asettamia rajoja".

Tällaisessa ns. sukupuolisensitiivisessä kasvatuksessa voidaan luopua sanoista "isä" ja "äiti", ja korvata ne vaikkapa sanoilla "susi" ja "kettu". Tarhoihin ja kouluihin laaditaan monisivuiset ohjeet, miten juuri minun lastani tulee erityiskohdella.

Hoitohenkilökunnalle ei kerrota, onko lapsi poika vai tyttö, jottei sukupuoli ohjaisi sitä, miten lapseen suhtaudutaan.

On hyvä, että ahtaista sukupuolinormeista keskustellaan. Tunnen aikuisia, jotka ovat hyljänneet sukupuolirajat edustaakseen "kolmatta sukupuolta". Vierastan ajatusta, että lapselle tuputetaan keinotekoisia roolimalleja: tyttöjen pitää olla reippaita ja kilttejä, poikien lujia ja urheilullisia.

En toisaalta käsitä sitäkään, että lapsenkasvatuksesta tehdään fanaattinen ohjelmanjulistus ja lapselle tyrkytetään ideologiaa jonkinlaisesta keinotekoisesta rajattomuudesta. Erot tytön ja pojan väliltä eivät katoa, vaikka kuinka boikotoisi ulkokohtaisia seikkoja kuten pinkkiä ja sinistä, nukkeja ja nallipyssyjä.

Monissa maailman kulttuureissa lapset kasvatetaan yhä perinteisellä tavalla, jonka sukupuolisesti tiedostava länsimaalainen kokee vanhoilliseksi. Kun syksyllä opetin mieheni kanssa Namibian slummissa lapsiryhmää, yritimme hajauttaa sitä tyttö-poika-pareiksi.

Mutta lasten konservatiivisuus vei voiton: Tytöt halusivat tyttöillä keskenään, pojat olla poikia omissa porukoissaan. Ja ihan hyvä niin.

Vaikka lapsuudenkodissani mies- ja naiskuva oli perinteinen, omassa uusperheessäni miehen ja naisen roolit ovat rajattomat. Ystäväni mielestä olen "äijä". Pienenä minua usein jopa luultiin pojaksi, mistä kärsin hirveästi – pelkäänpä, että sukupuolineutraalisti kasvatetut kokevat samoin.

Jutun isä on kuitenkin hyvä ja rakastava: hän tekee kaikkensa lapsensa parhaaksi, takuulla.

Kuten me kaikki muutkin, sukupuolesta viis.

Julkaistu Kaupunkilehti Torissa 2012.