Istun perimmäisessä rivissä Oniipan kirkossa, Namibian Ambomaalla, kuten me suomalaiset maan pohjoisosaa ja perinteistä lähetysaluettamme kutsumme. Olkapäätäni vasten uuvahtaa raihnainen, virtsalta haiseva, sokea vanha mies.

Lopulta vanhus havahtuu, ja kaivaa sotkuisen pikkupussin taskustaan. Siinä on hänen kolehtirahansa, jotka hän on vähistään tullut lahjoittamaan. Se liikuttaa minua niin, etten enää näe virsien tekstejä.

Lähdimme lokakuussa kahdeksi kuukaudeksi Namibiaan tekemään kehitysyhteistyötä. Olemme kuitenkin tavanneet lukuisia paikallisia, niin lapsia kuin vanhuksiakin, jotka ovat ottaneet asiakseen puhua meille hengellisestä todellisuudesta.

"Toivon että maailmassa kadutaan syntejä ja synnytään uudelleen."

"Kunpa tulevaisuudessa ihmiset kävisivät kirkossa ja lukisivat Raamattua."

"Jumala on antanut minulle jalat. Ne vievät minut kaikkialle."

Nämä lauseet ovat suoria lainauksia lapsilta. Mietin, onko visio lähetyksen painopisteen muuttumisesta lopulta käynyt toteen. Tullaanko lähestystyötä tulevaisuudessa tekemään etelästä kohti pohjoista?

Ehkä afrikkalaiset papit saapuvat pian sankoin joukoin Suomeen herättelemään eksyneitä. Siis jatkamaan sitä työtä, jonka me joskus aloitimme Ambomaalla, siellä Oniipankin seudulla, jonka kirkko on täynnä väkeä, tungokseen asti. Kirkkokansa on pukeutunut parhaimpiinsa. Tuttuja virsiää lauletaan oshiwamboksi. Se lausutaan liki kuten kirjoitetaan, joten ulkomaalaisenkin on helppo veisata mukana.

Tämän pienen ja köyhän kylän kolehtiennätys on 45 000 euroa, joka kerättiin kirkon kunnostukseen. Jotta Suomessa päästäisiin kelvollisiin vertailulukuihin, meidän kolehtituottomme pitäisi olla lähes puoli miljoonaa.

Mutta sehän on utopiaa, eikö niin?

Olisimmeko onnellisempia, jos luovuttaisimme kitsastelematta siitä paljoudesta, joka osaksemme on koitunut, sen sijaan, että kahmimme itsellemme aina vain lisää?

Länsimaalaiset harvoin tyytyvät siihen, mitä heillä on. Suuntaus, jossa mikään määrä ei riitä eikä hetkauta, on läpeensä sairas. Se tekee meistä "hengen avaruudessa" huomattavasti vähempiosaisia verrattuna moneen namibialaiseen täällä.

Mikä minua eniten Namibiassa koskettaa, on ihmisten palava toivo, kaiken kurjuudenkin keskellä. Minusta ainakin tuntuu, että heiveröiseksi käynyt uskoni Jumalaan on vahvistunut.

Kiitos siitä, Namibia.

Kolumni on julkaistu Tampereen Kirkkosanomissa tammikuussa 2012.