Makaan majapaikan sängyllä ja tuijotan seinää. Sen karkea tiilipinta on nautittavan mielenkiinnoton. Palaan mielessäni aamuun, kun ylitimme vuorta Kaakkois-Islannissa. Tieaitaan nojasi pieni vaaleatukkainen poika. Olin juuri huutamassa miehelleni, että hiljennä vauhtia, kun poika katosi.

Lähes puolet islantilaisista ei usko keijuihin. He tietävät, että keijuja on olemassa, noita ihmisen näköisiä, mutta pieniä ja usein näkymättömiä olentoja. En hämmästynyt keijupojan näkemistä, sillä minulle yliluonnollinen todellisuus on ollut osa arkea lapsesta saakka. Olen elänyt kummitusten kanssa, kuullut vainajien puhetta ja tiennyt asioita ennalta.

Puhuin näistä asioista islantilaisen naisen kanssa. Hän katsoi minuun: "Et sinä mitenkään poikkeuksellinen ole. Täällä kukaan ei pidä sinua hulluna."

Naisen sanat vapauttivat minut. Olin aiemmin hieman nolostellut kertoa yliluonnollisista kokemuksistani, joita järkiperäinen maailma pitää silkkana hullutuksena. Vihdoin olin maassa, jossa henkimaailman asiat eivät olleet salaisuuksia.

Viikon matkan aikana minulle alkoi kehittyä "kahdenkymmenen peninkulman katse". Saatoin nähdä keijujen maassa 50 kilometrin päähän joka suuntaan, esteettä. Kuinka ollakaan, tuo sama katse kääntyi sisäänpäin. Yhtä lailla kuin Islantia, katselin koko elämääni kuin maisemaa kokonaisuutena, etäältä, eivätkä yksityiskohdat kääntäneet huomioni suuntaa.

Näin sananmukaisesti metsän puilta, olkoonkin, että liikuin harvapuisella saarella. Siellä jokaiselle tunteelle löytyy oma maisemansa: on kuunpintaa muistuttavaa, harmaasammaleen pehmentämää laavakenttää, keltaoranssina kiehuvaa maaperää, turkoosia jäätikköä, pikimustaa hiekkarantaa, hehkuvanvihreää niittyä ja jylhiä vesiputouksia, joiden äärellä liikutuin voimakkaasti.

Ei ihme, että huikaisevissa, ennennäkemättömissä ja kaikkia aisteja koskettavissa tunnetiloissa matkustaminen myös läkähdytti elämysähkyn partaalle. Tuskin kukaan kestäisi elämää, joka muistuttaisi aloittelijan Islantia eli tarjoaisi vain haltioitumisen hetkiä ja saisi alinomaa henkäisemään ääneen.

Siksi iltaisin tuijotin majapaikan tiiliseinää onnellisena.

Otin kaiken irti sen tylsyydestä.

(Kolumni julkaistu Nokian Uutisissa)