Mirkku istuu portailla kasvot polviin painettuina. Kesäkuun aurinko lämmittää omakotitalon laudoitusta, mutta Mirkusta tuntuu kuin kinokset ulottuisivat kaulaan asti. Ensimmäinen kyynel kirahtaa Mirkun silmänurkkaan.

Kaikki alkoi salakavalasti. Vuonna 1976 Mirkku osti Markun kanssa pienen rintamamiestalon Nokialta. Markku alkoi nikkaroida kotia kuntoon, teki vuosien saatossa laajennukset ja uudet piharakennukset autotalleineen. Mirkku muistaa seisoneensa heinittyneen kukkapenkin laidalla. Ja siinä se rehottivat: rönsyleinikit. Mirkku kumartui kukkapenkin reunalle ja kaivoi istutuslapiolla rikkakasvin juurineen maan povesta. Hän tunsi kummallista tyydytystä rönsyleinikin kitkemisestä. Siitä alkoi Mirkun monikymmenvuotinen, mutkikas suhde rönsyleinikin kanssa.

Sinä kesänä Mirkku uudisti vuohenputkea kasvavan nurmikon. Hän lapioi vanhaa kituvaa maata pois ja toi peräkärryllä uutta multaa tilalle. Hän tasoitti pohjan huolella, kylvi nurmikon, kasteli sitä huolellisesti ja lopulta hän joutui niittämään sen, minkä oli kylvänyt.

Vuodet vierivät ja perheen lapset pyörivät kesäisin pihamaalla paljain jaloin. Naputus kuului sisältä talosta, kun Markku moukaroi uuteen uskoon keittiötä, vinttiä tai kellaria, mitä milloinkin. Mirkulla taas oli valtakuntanaan aarin kokoinen puutarha.

Hän raivasi tontin rajalta nyrkin paksuisen vesakon, perusti takapihalle perunapenkin ja hernemaan, lopuksi vielä suuren yrttipuutarhan. Niiden seuraksi Mirkku istutti viinimarjoja ja karviaista. Pian pihamaalla kurkottivat valoon mansikkamaa ja vatukko, jonka leviämistä hän sai olla estämässä joka kevät. Ja se taisto rönsyleinikin kanssa, se alkoi kääntyä Mirkun voitoksi.

Talvet olivat Mirkulle silkkaa kärsimystä. Hän tunsi syvää toimettomuutta, mutta alkoi marraskuussa lievittää ahdistustaan punomalla pajusta mitä taidokkaimpia koristeita puutarhaan: kehikoita, ristikoita ja matalia aitauksia. Joulukuussa hän tenttasi muoto- ja värioppia ymmärtääkseen paremmin puutarhasuunnittelun saloja.

Tammikuussa hän istui tietokoneen ääressä ja mietti, ostaisiko akkukäyttöisen puutarhatrimmerin vai polttomoottorivekottimen. Netin keskustelupalstoille Mirkku laati omalla nimellään varustettuja kipakoita tekstejä muoviterien puolesta siimaleikkuria vastaan.

Helmikuussa Mirkku avasi kädet täristen siemenluettelon ja istui keittiössä aamuyöhän suunnitellen uusia kukkapenkkejä.

Ja niitähän pihamaalla riitti. Mirkun puutarhasta löytyi kymmeniä kukkaryhmiä satoine kasveineen. Monivuotiset kasvit oli sijoitettu niin, että kivin reunustetut kukkapenkit ilahduttivat ohikulkijoita toukokuusta myöhään syksyyn. Pihan perällä Mirkku vaali alppiruusuja, talon seinustoja koristivat köynnösruusut ja kärhöt. Viimeisin villitys oli taidokas kivikkopuutarha, jossa viihtyivät kymmenet mehitähdet ja muut matalat katseenvangitsijat.

Vuodet vierivät, kun Mirkku kasteli, lannoitti, kalkitsi, siivoili talon nurkkia ja leikkasi kuolleita oksia. Hän oli hyvässä kunnossa, sillä hän ehti elämänsä aikana työntää kottikärryjä satoja kilometrejä ja pyllistellä tuhansia kertoja.

Mutta eräänä päivänä Mirkku huomaa, että hänen kotinsa on tyhjä. Pihakeinu on kyllä paikallaan, suihkulähde solisee harvinaisten vesikasvien reunustamana kuten ennenkin ja möyhennyskuokka lepää maassa hänen vierellään, mutta Markku on kuollut ja lapset ovat lentäneet omille teilleen. Mirkku istuu portailla pää polvissa ja heiluttaa varpaitaan, joista pienin puuttuu. Se on pysyvä muisto puutarhatrimmerin reunainviimeistelyominaisuudesta ja toissakesästä, kun hän liukastui nurmikentän ääriä siistiessään.

Mirkku tuijottaa pihavajan seinustalle kiedottua puutarhaletkua ja miettii kuumeisesti, mitä oikein on tapahtunut. Puutarha on kylän kaunein, se on voittanut useita pihapalkintoja ja siitä on kirjoitettu kymmeniä lehtijuttuja. Tuntemattomat ihmiset tulevat ihailemaan sitä matkan takaa. He tuovat aina tullessaan kahvipaketin ja pullaa, joten Mirkku on elänyt pullalla viimeiset kymmenen vuotta ja sijoittanut eläkkeensä, säästönsä ja perintönsä pihamaahan.

Pahin on kuitenkin tapahtunut. Mirkun omin käsin muokkaama puutarha on ojanpohjia myöten unelmaksi viimeistelty, se on tullut valmiiksi, eikä mitään ole enää tehtävissä. Kiveykset hohtavat ja kukkapenkit loistavat. Missään ei näy ylimääräistä ruohotupsua, jonka voisi saksia. Mirkun kynnenaluset ovat puhtaat mullasta, eivätkä käsivarsien lihakset jomota iltaisin tuttuun tapaan.

Ja mikä masentavinta, elämänmittaisen taistelun Mirkulle hävinneet rönsyleinikit ovat kuolleet sukupuuttoon.

Mirkku muistaa menneistä kesistä vain sen, kuinka hän haravoi ojia, hoiti kompostia, saksi orapihlaja-aitaa ja imuroi nurmikolta sahanpurua Markun sahattua grillikatoksen painekyllästettyjä kakkosnelosia taas kerran väärässä paikassa. Ja tottahan Mirkku muistaa, että hänen lapsensa ovat vaaleahiuksisia, kukaties sinisilmäisiä ja ihan tavallisen ihmisen mittaisia, mutta kaikki muu on pyyhkiytynyt hänen mielestään.

Mirkun mieli täyttyy syvästä toivottomuudesta. Hän aprikoi itsensä päästämistä päiviltä, mutta ei raaski hirttäytyä puutarhaletkulla rakkaaseen omenapuuhun. Kyynelet valuvat estelemättä Mirkun ahavoituneille poskille. Mirkku nousee ja tallustaa omenapuun luo. Hän avaa sylinsä, heittäytyy omenapuun vahvaa runkoa vasten, rutistaa sitä kuin vanhaa ystävää. Ja juuri sillä sekunnilla edellisvuotinen, muumioitunut omena tipahtaa Mirkun päähän niin, että yllättynyt, toiveikas ääni raikuu pihamaalla: ”Heureka!”

Jo seuraavana aamuna valtava kaivinkone myllertää Mirkun puutarhassa. Hetkessä se kääntää pihamaan ylösalaisin kauttaaltaan, istutuksia säästämättä. Eletty elämä peittyy mullan alle ja edessä häämöttävät päämäärättömän puuhastelun uudet, entistä uljaammat päivät.

Mirkku katselee touhua ja hymy hänen kasvoillaan leviää korvanlehtiin asti.

Pian hän saisi aloittaa kaiken alusta.

Novelli julkaistiin Nokian Uutisten kesänumerossa 2011.