Jokaisen naisen pitäisi osata se. Olen yrittänyt sitä useita kertoja ja purskahtanut aina itkuun kesken urakan. En nimittäin saa ikkunoita pestyiksi ilman, että niihin jää rantuja. Jaa etikkavettä? Mikrokuituliinoja? Sanomalehteä?

Kokeiltu on. Turhaan.

Rannuissa on jotain perin juurin lannistavaa. En vaan kuulu niiden kätevien emäntien ikuiseen jatkumoon, joka onnistuu saamaan ruudut hohtaviksi. Ehkä minussa on jokin vika.

Mies kuulee vaikerrukseni, ja tarttuu kädessäni tärisevään rättiin.

– Mee sää kirjottaan romaani tai pari. Sen sää osaat paremmin.

Poistun huojentuneena koneeni ääreen. Mietin, miten tärkeitä kannustavat sanat ovat, ne arkisetkin. Mieleeni nousee ystäväni 10-vuotias poika. Kun hän aloitti koulutien, ei kaikki mennyt ihan putkeen. Opettajaa hermostutti omia juttujaan höpöttelevä poika. Palaute oli enimmäkseen kielteistä, mikä masensi lasta.

Kun poika sitten aloitti kolmannen luokan, opettaja vaihtui. Kevään palautekeskustelussa uusi opettaja kertoi, miten hienosti poika oli pärjännyt. Opettaja nosti esiin alueita, joissa poika oli kohentanut taitojaan. Hän kehui pojan huumorintajua ja sosiaalisuutta. Poika paljasti haaveilevansa luokanopettajan ammatista. Opettaja oli ihan varma, että pojasta tulee isona hyvä ope.

Katselen ruutuikkunan vähän venyneiden lasien takana puuhaavaa urhoollista miespesijää. Hän vapautti minut pesuprojektin varmalta epäonnistumiselta, ilman, että olisin joutunut nolostelemaan epäkäytännöllisyyttäni taloustöissä. Myös tarinan opettaja kiinnitti enemmän huomiota siihen, missä poika oli hyvä, kuin siihen, mihin tämä ei vielä kyennyt.

Onneksi näitä kannustajia siunaantuu elämään yleensä enemmän kuin lannistajia. Huomenna aion osallistua talkoisiin ja sanoa jollekulle, kuinka hyvä hän on. Kenties voin olla hänelle kuin se opettaja, joka piti poikaa lahjakkaana.

Ja arvatkaa, mitä siitä seurasi?

Kyynelet nousivat pojan silmiin, eikä lapsen äiti ikinä unohda sitä hetkeä.

(Kolumni julkaistu Nokian Uutisissa)