Ikioma kuisti, oma keittiö, oi, miten ihana piha! Olin parikymppinen, kun kysyin ensi kertaa pankista asuntolainaa. Kansantalous oli lamassa, joten jännitin, säilytänkö työpaikkani, jotta pystyn maksamaan lainan ajallaan. Entä miten kävisi takaisinmaksun, jos sairastun?

Ja se suurelta tuntunut lainasumma, se oli 90 000 markkaa.

Tänä päivänä 15 000 euroa riittäisi ehkä käsirahaksi asuntoa ostaessa. Joskus mietin, mikä saakaan vastavalmistuneet ja työelämän juuri aloittaneet ihmiset sopimaan tapaamisen henkilökohtaisen pankkineuvojansa kanssa ja kirmaamaan helpottuneena ulos pankista selässään avainasiakkaan velkataakka, jonka suuruus olisi markka-aikana alkanut sanalla miljoona. Se ei ole mikään pieni uhraus, jotta voisi painaa päänsä pielukseen.

Oma talo on suomalainen unelma, jopa pakkomielle. Edullisia vuokra-asuntoja on liian vähän, ja vuokralla asumista pidetään tilapäisenä ratkaisuna: Oikea elämä alkaa, kun velkakirja lepää pankin arkistossa.

Onko asuntolaina orjuuden alku? Valtava laina sysää velalliset yhä kiihtyvään liikkeeseen, kirjaimellisesti juoksemaan rahan perässä.

Velallinen on solidaarinen sille, joka mahdollistaa hänen unelmansa lunastamisen. Kiinteillä kuluilla on taipumus korruptoida ihmistä, sillä velallinen tarvitsee tulonsa ja venyy aika pitkälle pitääkseen ne. Koska velkojan vaateet jyskyttävät takaraivossa, maksumiehet ajautuvat pakkotyytyväisyyden tilaan: he sietävät vallitsevia olosuhteita, nöyryytyksiäkin, ja tyytyvät niihin.

Velallinen ei uskalla irtisanoutua, vaikka työpaikkakiusaaminen ajaisi hänet psykiatrin puheille. Hän voi myös olla laupias kumppanilleen, josta hän eroaisi ensitilassa, ellei omistusasunto sitoisi heitä aloilleen ja orjuus niittaisi pariskuntaa tiukasti toisiinsa.

Mutta kuka velkaorjuudesta hyötyy?

Me kaikki, koska orjuus ylläpitää yhteistä talouttamme.

(Kolumni julkaistu Kaupunkilehti Torissa)