Kirjoituksia
1. Kauniita hetkiä
Tummansiniset kurjenmiekat ovat puhjenneet naapurin pihassa. Katselen niitä ja muistelen Amsterdamin Van Gogh -museota, jossa en voinut vierailla itkemättä. Jotain sanoinkuvaamattoman kaunista ja sieluni pohjavesiä koskettavaa on maalauksissa, joissa on sinisiä iiriksiä.
Miksi juuri nämä kurjenmiekat? En osaa tunnereaktiotani perustella. Kauneus on arvoitus. Se sijaitsee kirjainten ulottumattomissa. Kurjenmiekat vain sattuvat hipaisemaan ihmisen salaisuutta minussa.
Kaikkina aikoina ihmisiä on yhdistänyt pyrkimys kauneuteen. Kreikkalainen kauneusihanne määrittelee länsimaisen ihmisen esteettistä kokemusta. Antiikin aikana viisas mies ajatteli, että olemme kauniita kuuluessamme itsellemme ja tuntiessamme itsemme. Rumiksi muutumme, kun vieraannumme itsestämme.
Kauneutta on ihmisyytemme idean kirkas ilmentäminen. Mutta voiko ihminen koskaan tulla tietoiseksi itsestään ja olla sellainen kuin on? Ihmisen tuntemattomuus on ratkeamaton vyyhti, joka tekee ihmisestä ihmisen. Emme tunne itseämme läpikotaisin. Olemme aina itsellemme vieraita, rajoittuneita, outoja.
Olen kokenut kauneutta eläinten ja ihmisten vierellä sekä luonnossa. Minulla on kaupungissa ja maaseudulla voimapaikkoja, joissa käyn kokoamassa itseäni. Varmaan kaikilla meillä on omat suot, solisevat purot ja pellon takaa taivaaseen kohoavat vuoret. On aava ulappa, Näsijärven selkä, kallio, uhmakas vuolle, joki, yläjuoksu. On kukkiva pihlaja, yksinäinen kivi, syyskuun punertava tattaripelto ja vanha hirsiaitta.
Voimapaikassani koen voimakasta hengellistä läheisyyttä. Siellä minun on turvallinen olla repaleisenakin, eikä kukaan koskaan voi jakaa kanssani havaintojani. Kykenen palauttamaan maiseman mieleeni missä tahansa, kun näkyäni tarvitsen.
En toden totta ole poikkeuksellinen, sillä minusta on aivan erityisen hienoa mennä vaikka Niihaman mettään ja istahtaa kannon päälle. Vaikeneva, majesteetillinen luonto näyttää ihmisen paikan ja pienuuden. Vain pieneksi itsensä kokeva ihminen osaa olla kiitollinen olemassaolostaan.
Rehellinen ja empatiaan kykenevä ihminen, joka haluaa ymmärtää itseään ja toisia, on kaunis. Arki on täynnä kultaisia leikkauksia. Kauniita ovat ojennetut kädet, surumielinen hymy, avoin syli.
Mikään ei ole niin kaunista kuin kesäyönä kämmen, johon nojaa rakkaan poski. Kauneutta kuvaa herkällä mielellä runoilija Eeva Kilpi: "Tänään minulle selvisi heijastuksen tarkoitus. Mikä muu saisi kuun lumpeiden joukkoon?"
Keltaiset kurjenmiekat kukkivat alkukesällä kosteissa paikoissa, ojissa ja rannoilla. Silloin minun on hyvin vaikea hillitä tunteiden liikahdusta, enkä yhtään ymmärrä, miksi. Ehkä siksi, että minulla kova ikävä kotiin - siihen aikaan, kun olin vielä pieni. Minulla on kurahousut ja mutaa naamassa, henkäisen tuuleen. Punon ketunleivistä seppeleen: mahdoton tehtävä, mutta ajatus on kaunis.
2. Älä naura lapselle
Kun tuttavani lapsen viisivuotissyntymäpäivä koitti ja vieraat saapuivat, lapsi heittäytyi olohuoneen lattialle näyttämään kaikille pyllyään. Tuttavani oli ihmeissään ja äitinä vähän huolestunut.
Lohdutin häntä sanomalla, että lapsi on boheemi. Kun keskiluokkaisuusmittari singahtaa punaisen puolelle, lapselle on sanansa sanottavanaan. Tai ei ehkä sanoja, mutta ainakin pylly, jota voi huoletta näyttää itseensä paskantärkeästi suhtautuville aikuisille.
Kun juhlat olivat ohi, lapsi tunnusti, ettei tykännyt ollenkaan. Äiti kyseli syytä. Lopulta lapsi tunnusti, ettei pidä juhlista, koska hänelle aina nauretaan. Äiti oli ihmeissään. Onko hänen lapselleen muka naureskeltu? Onko joku aikuinen nolannut lapsen muiden edessä? Mitä asialle tulisi tehdä?
Tämän tarinan lapsi ei varmasti ole ainoa laatuaan. Lukemattomat ajattelemattomat vanhemmat kertovat muille aikuisille hauskoja sutkautuksia, joita ovat lastensa suusta kuulleet. Hyväntahtoisesti hölmöt kuulijat hörisevät näille jutuille välittämättä lainkaan siitä, miltä vieressä leikkivästä lapsesta tuntuu. Käsi sydämellä on sanottava, että olen itsekin sortunut tähän.
Mutta miltä aikuisesta tuntuisi joutua vastaavaan tilanteeseen? Miltä tuntuisi, jos juhlaväki alkaisi naurun säestyksellä muistella juhlakalun noloja sanomisia ja tekemisiä? Harva aikuinen kestää itseensä kohdistuvaa naureskelua loukkaantumatta. Itselleen ja ominaisuuksilleen voi naureskella kukin tahollaan ihan vapaasti, mutta naurunalaiseksi joutuminen toisten silmissä on eri juttu, ihan eri juttu.
Miksi aikuiset nauravat lasten tekosille ja sanomisille? He unohtavat, että olohuoneessa hiljaa piirtelevä lapsi todellakin kuulee kaiken, mitä keittiössä sanotaan. Lapsi kuulee, kun äiti tai isä hekottaa puhelimessa. Lapsi ei ole yksinkertainen ja tyhmä, vaan rehellinen ja tarkka havainnoija. Hän rekisteröi pienimmätkin ilmapiirin muutokset.
Huumori ja etenkin itseironia kertovat suhteellisuudentajusta. Kyyninen iva on tyystin eri asia kuin myötätuntoinen ironia. Lapsi on kuitenkin lapsi, eikä kovinkaan itseironinen tapaus. Hän on pikemminkin pieni konservatiivi, joka suhtautuu itseensä vakavasti. Siksi lapsi voi käsittää lämpimänkin itseensä kohdistuvan naurun yhtenä halveksunnan muotona. Lapsi luulee, että häntä pilkataan vahingoniloisesti.
Naurukouluttajan mukaan lapsi on nauravaisimmillaan kuusivuotiaana, jolloin hän nauraa lukuisia kertoja päivässä. Ihminen, jolla on heikko itsetunto, ei naura niin paljon kuin itsensä hyväksyvä. Siksi meidän ei koskaan tule nauramalla vaimentaa pientä lasta ja hänen luontaista iloisuuttaan.
Älä koskaan naura lapsellesi!
Tuttavani mietti kovasti, mitä tekisi lapsensa hyväksi. Hän päätti toimia heti, jos joku myöhemminkin naureskelee hänen lapselleen. Sellaiselle ihmiselle voi ihan hyvin sanoa: "Ole hiljaa, typerys, älä enää koskaan naura lapselleni. Ei hänkään naura sinulle."
Tuttavani päätti sanoa tämän kaiken niin, että hänen lapsensa varmasti kuulee ja muistaa vuosien päästä, miten sankarillisesti äiti häntä kuusivuotissynttäreillä puolusti.
3. Sekoa ettet sekoaisi
Mielenterveyshoito on Suomessa osittain puutteellista, ja laskun rehottavasta avohoidosta maksavat meidän lapsemme ja lapsenlapsemme. Vain hyödylliset ihmiset pääsevät terapiaan maailman kilpailukykyisimmässä maassa. Päättäjät ovat nostaneet kätensä ylös ja todenneet, ettei näitä hulluja kukaan hoida - rahastetaan siis hoidoista ja syötetään lääkkeitä.
Tässä vauraassa maassa seotaan runsaammin ja näkyvämmin kuin missään historiamme vaiheessa. Joidenkin tutkimusten mukaan joka viides suomalainen vetää happea viimeisillä voimillaan. Media täyttyy yksilöiden selviytymistarinoista. Kyynikot puhuvatkin jo terapiayhteiskunnasta.
Masennus on jo kansansairaus ja suurin työkyvyttömyyden syy, senhän me tiedämme. Entä mitä kuuluu lapsille ja nuorille?
Ennätysmäärä alle 30-vuotiaista jää mielenterveyden pettämisen takia työkyvyttömyyseläkkeelle. Tilastoja katsellessa käy mielessä, pitäisikö kouluissa alkaa opettaa elämäntaitoa uutena oppiaineena hallitusohjelmassa luvattujen tasa-arvo-opin, yrittäjyyskasvatuksen ja ympäristönsuojelun lisäksi.
Kuka meidät kohta hoitaa? Suomi tarvitsee mieleltään sairastuneiden hoitoon pikaisesti turvatakeita, nopean toiminnan joukkoja, siviilikriisinhallintaa ja muuta yhtä vakuuttavaa aseistusta. Muuten yhä useampi ihminen syrjäytyy, putoaa köyhyyteen ja kietoutuu häpeän vyyhtiin.
Kaikki tunteilla varustetut ihmiset arvoasemaan katsomatta tipahtavat polvilleen ja menevät säpäleiksi, jos olosuhteet muuttuvat sietämättömiksi. Mielenterveyshuolto ajettiin alas 1990-luvun laman aikana, minkä seurauksena kuntoutujien hoito on yhä kriisissä.
Terveyskeskuksissa lääkärit määräävät masennuslääkkeitä kymmenen minuutin haastattelun perusteella ilman tarkempia tutkimuksia ja uusivat reseptejä tapaamatta potilasta. Lääkärit toimivat niin, koska tietävät, että masennus on kuolemanvakava sairaus, jonka hoitamatta jättäminen olisi karkea hoitovirhe. Liukuhihnahoidon seuraukset voivat kuitenkin olla vähintään yhtä kohtalokkaat. Tämähän on tuttua ruikutusta, eikö?
Nykyään hoitoon ei jouduta vaan päästään. Jos haluat hoitoa, uhkaa päivystyksessä tappaa itsesi. Jos et siltikään pääse, niin ehdota tappavasi naapurit - toimiva konsti muuten. Sitten pääset oikein mielisairaalaan.
Samaan aikaan, kun psykiatreista on pula, ihmiset arvotetaan hyödyllisyyden perusteella. Köyhillä ei ole varaa mennä terapiaan, vaikka Kela sitä suostuisikin tukemaan. Työuupumuksen kokenut 28-vuotias uraohjus Milla on potentiaalinen hoidettava, mutta miten käy viisikymppisen, pitkäaikaistyöttömän ja masentuneen Markun?
Kelan tukema terapia hyödyttäisi Markkua ja lisäisi hänen elämänlaatuaan, mutta eihän hoitoa perustella yksilön hyvinvoinnilla. Kapitalistisen yhteiskunnan tahti kiihtyy mielipuolisesti ja sanelee ehdot, joita Markku ei täytä. Koska Markun ei oleteta kuntoutuvan työelämään, ei häntä kannata hoitaa. Hyödylliset siis hoidetaan, hyödyttömät unohdetaan. Lääkkeet tulevat yhteiskunnalle huomattavasti halvemmaksi kuin mielenterveyspalvelut.
Meillä oli lama ja massatyöttömyys, mutta sitä seurasi yksilöiden yltiöpäinen suoritusputki. Kivikova kvartaalitalous himoaa tulosta ja kaihtaa tervettä tarvitsevuutta. Yksilökeskeisestä hikipinkokulttuurista Milla ja Markku ovat saaneet tartunnan. Lopulta heidät sivuutetaan kannattamattomina, heistä tulee ylijäämäihmisiä ja he alkavat suuntautua itseään kohti. Milla kokee burn outin, Markku masentuu. Yhteiskunnallisesta riistosta on tullut puolustuskyvyttömien yksilöiden tragedia.
Mutta missä sairauden ja normaaliuden raja menee? Kuka sanoo, että häiriötilat ovat häiriötiloja? Onkohan taas päässyt sairas sielu vilahtamaan terveeseen ruumiiseen?
Tässä vauraassa maassa ei aina saa hoitoa, mutta eipä ymmärrystäkään. Vaviskaa nuoret äidit ja isät: tekin saatte vielä joskus turpiinne. Kun lapsenne prakaa, ja se on yhä todennäköisempää, on teidän aikanne ymmärtää se pohjaton itsekeskeisyys, johon mielenterveyskuntoutuja aluksi vajoaa. Itsekeskeisyys on välttämätöntä, jotta ihminen pysyisi hengissä. Henkitoreissaan ihmisen maailmassa ei ole kuin yksi: minä.
Yritätte ymmärtää lastanne, mutta ette ymmärrä. Ette voi koskaan täysin ymmärtää olemattomuuden sisään kiertynyttä ahdistusta. Yritätte auttaa, mutta tuskastutte huomatessanne, ettei kannettu vesi pysy kaivossa: Ihmisen on oivallettava itsensä itse.
Jos vaikeasta psyykensairaudesta kärsivä lapsenne lopettaa omin päin lääkkeiden syömisen, medikalisaation vastustaja taputtaa käsiään. Hänestä mielen sairaus on tahdon asia, josta paranee positiivisella ajattelulla, shamanic healingillä ja eheyttävän dialogin kurssilla. Vain luuseri turvautuu aivoja turruttaviin mömmöihin; tiedostava tyyppi kurkottaa kohti vaihtoehtoista luontaishoitolaa.
Alatte ehkä kuumeisesti miettiä, miksi osa sairastuneista toipuu ja osa ei. Miksi juuri meidän lapsemme joutuu sairastamaan itsensä terveeksi? Olisiko hän seonnut ellei olisi seonnut? Äkkiä huomaatte vakuuttuvanne siitä, että avohoito on tyrmäävän kaunis sana. Joskus se vain tappaa.
Ai niin. Naistenlehden pääkirjoituksen otsikossa julistetaan, ettei mielenterveysongelma tartu.
Höpöhöpö. Mielenterveysongelma totisesti tarttuu ja saa aikaan tuhoa ympäristössään, ellei siihen tartuta tosissaan. On siksi tärkeää, että sairastuneet hoidetaan hyvin. Jokainen ihminen on ansainnut ensiluokkaisen hoidon.
Jälkikirjoitus. Tiistaina nainen puhuu päivystysasemalla lääkärille, että hänellä on itsetuhoisia ajatuksia ja haluaisi levätä. Lääkäri nousee tuolistaan, avaa oven ja sanoo niin, että käytävällä istujat varmasti kuulevat: "Älä tule tänne enää valittamaan. Hanki elämä."
4. Mummun muistolle
Jouluaattoaamuna riisipuuro kiehuu liedelle, hammas lohkeaa ja kissa oksentaa koppaansa automatkalla. Illalla isä ruuvaa valkaistuja hirvensarvia puualustaan, joka halkeaa. Vanhainkodissa mummu lähestyy loppuaan.
Joulunpyhinä luen uudelleen Kaarina Jaakolan kirjaa Vanhan paikka, joka on mielestäni vuoden tärkein teos. Mieheni sanoo minulle, että mummu ei halua kokea viimeisiä hetkiään yksin: "Saata mummusi lepoon."
Ajan mummun luo. Haluan uhmata kuoleman kieltävää kulttuuria, joka lakaisee laitoksiin ihmisen lähtemisen: pois näkyvistä, pois elämästä. Istun vanhainkodissa mummun vieressä sisareni, isäni, tätini ja setieni kanssa. Joku käy välillä hakemassa kotoaan suolakeksejä ja termospullollisen kahvia. Kuuntelemme Loirin tulkitsemia joululauluja.
Minulla on tapana hieroa mummua käydessäni häntä katsomassa. Kun sivelen mummun jalkoja ja ohuita valkoisia hiuksia, huomaan lievittäväni huonoa omaatuntoani. Olen viime vuosien aikana käynyt mummun luona liian harvoin. En ole kyennyt kohtaamaan mummun kipua.
Mummu on jo pitkään ollut dementoitunut vuodepotilas, joka makaa liikkumatta ja silmät suljettuina sängyssään. Puhekykynsä hän on menettänyt eikä hän tunnu reagoivan puheeseen. Siksi jokainen vierailu mummun luona on merkinnyt pientä kuolemaa, uutta tuskallista hyvästijättöä.
Kuiskaan mummun korvaan asiat, jotka olen päättänyt sanoa. Sentimentaaliset ajatukset putoilevat minusta mummuun. Kaikki nuo kliseet ovat niin totta ja tilanteeseen sopivia. En usko, että pystyn koskaan olemaan omille vanhemmilleni yhtä avoin kuin mummulle. Isä- ja äitisuhteen kokemukset on aina erilaisia kuin kokemukset isovanhemmasta.
Mietin, olenko saattamassa mummua myös itsekkäistä syistä. Olen, mutta päätän tyynesti, että niin saa ollakin. Minulla on oikeus tuntea olevani hyödyllinen ja tärkeä. Haluan uskoa, että minäkin kykenen antamaan mummulle turvaa hänen viimeisenä päivänään.
Huomaan toivovani, että mummu antaisi jo periksi.
Vuorokauden vaihtuessa olemme tädin kanssa niin väsyneitä, että meidän on luovutettava. Kun saavumme tädin kotiin, isä soittaa. Hän oli mummun vieressä, kun koitti viimeinen rauhallinen henkäys. Mummulla oli jaloissaan joulupukin tuomat violetit villasukat. On viattomien lasten päivä.
Olemme onnellisia mummun puolesta: häviämällä taistelun hän pääsi vuosien tuskistaan. Mieleeni nousee sedän kertomus. Eräänä talvi-iltana vuosikymmeniä sitten mummu juoksi kippurassa nauraen ulkohuussista. Edellinen asioija oli halunnut hauskuttaa mummua, ja mummu oli löytänyt karvahatun jäätyneen kakkapyramidin päältä...
Mutta nyt mummua ei enää ole. Tilaamme kukat ja valitsemme arkun. Täti ja sedät vievät suklaata ja kukkia vanhainkodin henkilökunnalle, joka antoi korvaamattoman avun mummulle. Moni hoitaja kävi hyvästelemässä mummun työvuoronsa päätyttyä. Mummun levolliset kasvot peitetään valkoisella liinalla. Lähisuku saattaa mummun kappeliin ja laulaa Kiitos sulle Jumalani. Lapsekas ajatus taivaasta, jossa mummu ja vaari nyt ovat kaksistaan, tuntuu lohdulliselta.
Uskottelen itselleni olevani urhea ja vahva ja kestäväni rakkaan kuoleman, onhan sitä odotettukin, mutta kauhuun kietoutunut suru tulee aivan yllättäen. Kun vaivun uneen, kuulen korvissani kuolonkorinan ja säpsähdän hikisenä valveille, kun haukkaan leipää, tunnen sen pistävän hajun nenässäni, joka kuolevasta vanhuksesta lähtee, näen edessäni sinertyvät huulet, tunnen kämmenessäni tiheästi hakkaavan pulssin ja kylmenevän otsan, joka täyttyy verenpurkauksista mummun vetäessä happea sisäänsä viimeisillä voimillaan, muistan mummun nilkan, joka on niin ohut että se melkein mahtuu keskisormeni ja peukaloni ympyrään, en saa haihdutettua mielestäni polvia, jotka ovat vuosia naulitut koukkuun niin, ettei niitä enää voinut oikaista...
Juuri kun paniikki on iskemässä, pikkupoikani kysyy minulta haudanvakavana, koskeeko kiinteistöverovelvollisuus myös meidän tonttiamme. Päätän kuunnella Juicen herkkiä lauluja, mutta kaiuttimista kantautuu uhkea kertosäe: "... ei välttämättä leipää eikä punkkua."
Hiljalleen nauru asettuu taas taloon.
Olen kirjoittanut muutamia kolumneja mummusta ja tuntemuksistani hänen rinnallaan. Mummu luki ensimmäisen kirjoituksen ja talletti sen huolellisesti. Tämä on se viimeinen kirjoitus.
Elämä on luopumista, kaipaus kaunista kipua. Elämästä lähteneelle on suotu ikuinen läsnäolo elossa olevien muistoissa. Olen taas se pikkuinen tyttö valkoisessa talossa, jossa on punaiset ikkunanpielet. Se on mummun talo ja pienen tytön taivas. Mummu on lämmin. Kuiskaan mummun korvaan salaisuuden. Mummu lupaa, ettei kerro kellekään. Minä taputan mummun poskia ja mummu antaa minulle suukon.
En unohda pulleaa syliä ja kikattavaa naurua ja hellää kättä, joka silittää minut uneen niin monet kerrat. Muistan aina, miltä mummun päänahka tuoksuu. Mummuhan se siinä taluttaa minut kyliltä kotiinsa, kun olen juonut itseni teinihumalaan. Jupisee vain itsekseen, että miehet ovat paskiaisia.
Kun tapasimme kuusi vuotta sitten sairaalan vuodeosastolla, mummu pyysi minua kuvailemaan, miltä tuntuu olla rakastunut.
- Kun en enää muista, miltä se rakkaus tuntuu, hän sanoi surullisena.
Kerroin mummulle, minkälaista on tuntea rakkautta.
- Ihan vilunväreet kulkevat, mummu huokasi.
Kyyneleet nousivat mummun silmiin.
Kaikilla mummun lapsilla ja lapsenlapsilla on ikiomat, arvokkaat muistot mummusta. Mummu sanoi meille usein, että sydämensivistys on ihmisen mitta. Tarvitsimme mummua lapsina ja nuorina ja aikuisina. Tähän huutoon mummu vastasi aina viivyttelemättä. Saimme häneltä turvan, joka kulkee rinnallamme koko elämämme ajan.
Menneet hetket ovat valoa ja lämpöä ja valkoisia kukkia. Luonnonlakien läsnäolo ja voima näyttävät ihmisen paikan. Suuressa näytelmässä ihminen on pieni. Maa hengittää. Ruohon kasvun voi keväällä kuulla.
Maa ruokkii ihmisen.
Maaksi muuttuu ihminen.
Mummu asuu jo aamun puolella, ja kun kuolema tuli, se oli hellä kuolema, ja minä peitin mummun valkoisilla kukkasilla.
Jos Sinä joskus valvot kuolevan rinnalla, niin muistathan, että et ole yksin.
Lue lisää juttuja osoitteesta
http://www.aamulehti.fi/sunnuntai/mielipide/avaus.shtml
Arkistosta löytyy muutamia kirjoituksia.
Muita linkkejä:
http://www.aamulehti.fi/sunnuntai/teema/asiat_avaus/3875848.shtml